Heinäkuun 14. päivä mieheni sai töistä viestiä, että huomenna pitää olla työpaikalla tiettyyn aikaan. Seuraavana päivänä ilmoitettiin, että työt on nyt loppu.
Olemme Usassa työviisumilla ja alkuun ymmärrettiin, että ainoa mahdollisuus on muuttaa takaisin Suomeen. Yhden päivän jo suunnitellimme takaisin muuttoa,
Nopeasti saatiin tietää, että mieheni voisi saada täältä töitä ja viisumikin ehkä saataisiin. Tässä välissä tehtiin reissu Kanadaan, Kanadasta kotiutuessa mies sai täältä töitä, vielä oli viisumi asiat täysin levällään. Teimme toisen reissun Tennesseehen.
Tenneseen reissun jälkeen alkoi lakimiesten kanssa selvittely ja sitä kesti. Stressi oli välillä niin kovaa, ettei enää fyysisestikkään jaksanut. Portaiden nouseminenkin otti voimille.
Toisinaan oli todella aurinkoisia päiviä ja asiat näytti sujuvan, kunnes seuraavassa hetkessä kuuli taas jotain pientä epävarmuutta ja mieliala laski. Meillä oli vaihtoehtoina saada viisumi tänne tai muuttaa Saksaan. Ehdin jo Saksan koulusysteemejä, terveydenhuoltoa yms. katsoa.
Edellinen viisumi oli voimassa 15.9 asti, joten tiedettiin että ratkaisu on tultava ennen sitä.
Aina vaan kerrottiin, että ensiviikolla tiedetään enemmän, no tiedettiihän sitä enemmän, muttei tarpeeksi.
Odotimme lakimiehiltä papereita viisumien anomista varten jo elokuun lopussa, mutta paperit tulivat 5.9. Mies täytti viisumianomukset netissä samana päivänä, niihin tarvittiin myös valokuvat, jotka osittain otettiin itse ja osa kävi kuvaamossa. (Kuvaamon kuvat eivät kaikki laadultaan kelvanneet anomukseen.)
Viisumihaastattelu saatiin 8.9. aamuksi Ottawaan Kanadaan, jonne maanantaina illalla ajettiin. Oli hivenen stressaavaa lähteä kotoa ja pelätä saadaanko enää palata takaisin. Jos viisumianomus olisi hylätty, olisi ollut riski joutua poistumaan eurooppaan Kanadasta. Meillä oli koko omaisuus täällä Usassa ja toinen autoista tietenkin mukana Kanadassa.
Haastatteluun piti ottaa tietysti lapset mukaan, vaikkakin kukaan ei heiltä mitään kysellyt, lapset lähinnä riehuivat odotusaulassa ja hauskuutti muita odottajia. Onneksi Ottawan suurlähetystön tilat ovat tilavat verrattuna Vancouverin suurlähetystöön. Kaksi kertaa kävimme eri luukuilla juttelemassa ja luulimme, että asia on käsitelty ja ohi, mutta ei. Vielä yhdelle luukulle, jossa alkoi miehen tenttaus ja lopulta sanottiin, ettei päätöstä voida vielä tehdä ja lähettävät sähköpostilla lisää kysymyksiä. Saimme luvan poistua odottamaan asian käsittelyä.
Tiistai iltana tuli lisäkysymykset miehelle ja keskiviikko aamuna niihin vastattiin. (Ärsytti kun puhelimessa ei toiminut netti ja piti välillä etsiä wifi-paikkoja tarkistaakseen postit.)
Tiistaina aamuna haaveilin kaupunki kierroksesta, mutta haastattelun jälkeen sitä oli jo kaikkensa antanut ja painuttiin hotellille nukkumaan. Kävimme illasta jossakin mutta en nyt muista enää missä.
Torstai osattiin ottaa rennosti, koska tiesimme, ettei silloin mitään tietoa tule. Luulimme saavamme passit viisumeineen perjantaina, mutta ei. Uusi varaus hotelliin ja viikonlopun viettoon. Viikonloppu koostui museoista, kauppakeskuksista ja ruokapaikoista, puistoihin ei tarennut mennä kun ilma oli niin viileä ja unohdettiin takit kotiin.
Sunnuntai iltana autostani hajosi laturi matkalla keskustaan, no eipä siinä auttanut muu kuin suunnata takaisin hotellille ja toivoa pääsevänsä perille asti. Viimeisissä liikennevaloissa sähkölaitteet sammui ja ihmeen kaupalla päästiin hotellin pihaan saakka. Sunnuntai ilta meni hotellilla löhötessä. Maanantaina piti luovuttaa hotellihuone ennen puolta päivää ja auto oli korjattava ennen sitä, onneksi naapurissa oli Canadian tire ja saatiin auto kuntoon ja huone luovutettua.
Toivoimme passeja saapuvaksi maanantaina, mutta eipä niitä näkynyt, joten uutta hotelia etsimään. Löydettiin kiva hotelli Quebecin puolelta. Tiistaina kiersimme Ottawaa kävellen ja vesitaxilla, suunnitelimme uuden hotellin varaamista kahdeksi päiväksi ja ajoimme toiselle puolelle Ottawaa hotellia katsomaan. Ala-aulassa mies pääsi tarkistamaan postinsa ja siellä oli saapumisilmoitus passeista. Takaisin autoon ja kiiresti Loomikselle, Myöhästyttiin varttitunti, olivat sulkeneet ovensa siltä päivältä. Ei siis vielä tässä vaiheessa tiedetty saadaanko viisumeja vai ei. Haastattelija otti meidän passit silloin tiistaina haastattelussa ja ne lähettetään takaisin heti kun asia on käsitelty, mitään hyväksymis ilmoituksia ei kerrota ennen kuin passi on kädessä ja itse näkee onko se viisumi siellä vai ei.
Jälleen hotelli numero ykköseen ja saatiin ihmeen kaupalla sieltä huoneet, siellä oli sinä iltana ruuhka-aika. Tiistaina pesin pyykit valmiiksi, koska jos olisi tullut lähtö eurooppaan, niin ei olisi ekana jaksanut etsiä pyykkikonetta käsiinsä. Keskiviikko aamuna mies lähti ennen kahdeksaa hotellilta passeja hakemaan, minä jäin pakkamaan muksujen kanssa. Mua jännitti niin paljon, että hikoilin yhden paidan siinä aamutuimaan, minä joka en yleensä hikoile. Kello lähenteli kymmentä ja valmistauduin jo lähteväni kitisevien muksujen kanssa alas syömään, kun miehestä ei kuulunut mitään. Minullahan ei toiminut puhelin Kanadassa ollenkaan, joten piti vaan kiltisti odottaa.
Ennen kuin ehdin lapsia saada valmiiksi mies pyyhälsi sisään aamiaisen kanssa ja leveä hymy kasvoilla. Viisumit oli myönnetty ja saatiin palata kotiin!
Rajalla piti vielä selvitellä, mutta siellä oli kilttejä setiä ja tätejä töissä ja joutuin laittoivat meidän paperit kuntoon.
Keskiviikko iltana kotiuduimme yhdeksän jälkeen ja muksut ja minä olimme koulussa jo torstaina. Mies lomailee vielä viikon.
Tämä piina on nyt taas ohi.
Aina sitä miettii, että mitä kaikkea sitä joutuukaan tekemään unelmiensa eteen.
